Jukka Määttänen
Kirjoittaminen on yhteistyötä lukijan kanssa. Kirjoitus – kirjallinen tehtävä tai opinnäytetyö – on tarkoitettu luettavaksi ja ymmärrettäväksi. Kirjoittajan tulee sen takia paneutua lukijan asemaan, jotta saisi viritetyksi tämän kiinnostuksen ja saisi välitettyä sanomansa lukijalle ymmärrettävänä. Ammattikorkeakoulun kirjallisten töiden lukijoita voivat olla opettajien, ohjaajien ja toisten korkeakouluopiskelijoiden lisäksi myös työelämän edustajat, muut yhteistyökumppanit ja oman ammattialan asiantuntijat. Jotkut tekstit suunnataan asiakkaille, potilaille ja jopa ns. suurelle yleisölle.
Asiatekstien, kuten esimerkiksi raporttien, selvitysten ja tutkimusten lukija odottaa, että hänelle tarjotaan tarkkaa ja varmaa tietoa luotettavasti ja selkeästi ilmaistuna. Kirjoittajan ajattelun kirkkaudesta kertova tyyli on selkeää, täsmällistä ja vakuuttavaa. Lukijan luottamusta ei saisi horjuttaa epäjohdonmukaisella ajatuksenkululla, ilmaisun tarpeettomalla abstraktiudella tai uuvuttavan pitkillä virkerakenteilla.
Sujuva kirjallinen ilmaisutapa perustuu hyvään yleiskielen ja asiatyylin hallintaan. Yleiskielellä tarkoitetaan kirjakielen normien mukaista valtakunnallista käyttökieltä, joka ei sisällä erikoiskielen sanastoa. Hyvällä asiatyylillä kirjoitettu teksti etenee sujuvasti, on selvää, havainnollista ja ilmaisultaan tiivistä sekä kieliopillisesti korrektia. Ajattelun kirkkaus yhdistyy siinä ilmaisun yksinkertaisuuteen: virkerakenteen luettavuuteen ja sananvalinnan tarkkuuteen.
Tekstin havainnollisuus paljastaa sen, miten paljon kirjoittaja on osannut ajatella lukijan kokemuspiiriä. Tämä ilmenee osuvista esimerkeistä ja rinnastuskohteista sekä nasevasta sananvalinnasta. Taitava kirjoittaja osaa panna lukijan oman ajattelun liikkeelle. Tiiviys puolestaan ilmenee olennaiseen keskittymisenä sekä ilmaisun ja kielen rakenteen kiinteytenä. Kirjoittajan on osattava karsia tekstistään pois tarpeeton tietoaines ja turhat sanat. Kieliopillinen korrektius perustuu kieliopin ja oikeakielisyysnormien tuntemiseen, joka ilmenee kieliasun virheettömyytenä.
Tutkimusteksti ja toisille ammattilaisille suunnattu teksti poikkeaa yleiskielestä erityisesti erikoiskäsitteistönsä puolesta: pyrkimys yksiselitteisyyteen tuo tekstiin kullekin alalle tyypillisiä oppi- ja ammattisanoja, termejä. Opinnäytetyön tekijän tai opiskelutehtävän kirjoittajan on hallittava käyttämänsä käsitteistö.
Luettavuus ja ymmärrettävyys kietoutuvat toisiinsa ja ne muodostavat yhdessä selkeän ilmaisun perustan.
Luettavuudella tarkoitetaan tekstin helppolukuisuutta, joka perustuu tekstin rakenneominaisuuksiin, sananvalintaan ja ulkoasuun. Sen perustana on tekstin selkeä kokonaisrakenne, joka käy ilmi johdonmukaisesti etenevän otsikoinnin varaan rakentuvasta sisällysluettelosta. Jo sisällysluettelon perusteella lukijassa syntyy määräsuuntaisia odotuksia, joita hän hyödyntää tulkitessaan tekstiä.
Rakenneominaisuuksiin kuuluu myös toimiva kappalejako. Tekstissä aloitetaan uusi kappale, kun siirrytään uuteen asiaan tai kun käsillä olevaa asiaa aletaan tarkastella uudesta näkökulmasta. Kappaleessa keskeinen tehtävä sisällöllisesti on ns. ideavirkkeellä, joka ilmaisee kappaleen perusajatuksen ja joka usein on kappaleen alussa. Tähän virkkeeseen voi liittää lukijan avuksi kytkentäaineksia, joilla kappale liitetään johdonmukaiseksi osaksi edellä olevaa tai jäljessä seuraavaa tekstiä (esim. lisäksi, sitä vastoin).
Tekstin ymmärrettävyys riippuu erityisesti aihepiirin käsitteellisyydestä, esimerkiksi tuttuudesta ja sanaston konkreettisuudesta. Asiasisällössä ymmärrettävyyteen pyrkiminen voi joskus olla hankalaa, sillä sama teksti voi toisesta lukijasta olla yksitulkintaista ja helposti ymmärrettävää, toisesta taas vaikeasti hahmotettavaa sen mukaan, miten hyvin kukin tuntee asiaa entuudestaan. Kirjoittaja voi kuitenkin aina havainnollistaa asiaansa esimerkeillä.
Asiatyylinen teksti on virkerakenteeltaan ja sananvalinnaltaan niin yksinkertaista kuin tarkasteltavana oleva asia sallii ja muutenkin ilmaisultaan tuoretta ja täsmällistä. Täsmällisyys ilmenee monin eri tavoin: tekstin jäsentelyn tulee olla tarkoituksenmukaista ja riittävän tarkkaa, virkerakenteen jäntevää ja yksiselitteistä sekä sananvalinnan asianmukaista ja käsitteellisesti tarkkaa.
Virkkeen pituudella on merkitystä luettavuuden kannalta. Pitkä virke on usein vaikeaselkoinen. Pituus saattaa johtua monisanaisuudesta ja virkkeen rakenteen mutkikkuudesta; varsinkin yhdessä nämä saattavat hukuttaa kirjoittajan tarkoittaman ajatuksen. Jos virke on kovin pitkä, sen sisällöstä ei synny vaivattomasti kokonaiskuvaa ja se saattaa jäädä hämäräksi.
Virkkeen pituudella on yhteys ihmisen muistin toimintaan: on osoitettu, että ihminen pystyy käsittelemään työmuistissaan yhdellä kertaa alle kymmenen yksikköä, kielessä siis kymmenkunta sanaa. Mikäli tästä sanamäärästä ei synny kokonaista ajatusta, teksti alkaa tuntua vaikeaselkoiselta. Luettavuuteen pyrkivässä yleiskielisessä sanomalehtitekstissä lauseen pituus on keskimäärin 6–7 sanaa ja virkkeessä on yleensä 2–3 lausetta. Virkkeen keskipituudeksi tulee näin ollen n. 15–16 sanaa, mitä voi pitää suuntaa antavana ohjeena myös muille tekstille.
Liian pitkiin virkkeisiin liittyy usein myös muita kieliopillisia ja tyylillisiä heikkouksia. Näitä voivat olla substantiiveja edeltävät määritekasautumat sekä häiritsevä peräkkäisten samojen sijamuotojen käyttö (”Tällöin lisätään palkkaan sopimukseen perustuvat korotukset”). Myös ns. kiilalauseet heikentävät virkkeen luettavuutta: (”Jos sopimuksia, jotka on edellisenä vuonna solmittu, ei noudateta, asian eteenpäin vieminen vaikeutuu”). Yleinen epäkohta on myös substantiivityyli; sille on tyypillistä se, että verbeistä johdettuja ominaisuudennimiä käytetään runsaasti ja lauseen ytimen, predikaatin tehtävää hoitavat verbit ovat heikkoja (”Alle 18-vuotiaiden määrän väheneminen merkitsee heistä aiheutuvien kustannusten laskemista”).
Pitkäkin virke voi olla ymmärrettävä, jos se jakautuu mielekkäästi pienemmiksi kokonaisuuksiksi. Yleensä virkerakenne selkiytyy, kun pitkät lauseenvastikkeet ja substantiivityyliset virkkeet puretaan sivulauseiksi. Myös pitkien määritekasautumien hajottaminen edistää luettavuutta.
Toisaalta toisiaan seuraavat, pelkistä hyvin lyhyistä päälauseista koostuvat virkkeet haittaavat luettavuutta: ne saavat tekstin ajatuksenkulun tuntumaan hajanaiselta. Tällaista ”sähkösanomatyyliä” on syytä muokata suuntaan, jossa sisältönsä puolesta samaan virkkeeseen sopivia päälauseita liitetään toisiinsa sopivan konjunktion avulla.
Sananvalintaa tarkistamalla voi tiivistää ja selkiinnyttää virkerakennetta ja sen ilmaisemaa ajatusta. Usein verbin ja substantiivin yhdistelmän voi korvata lyhyemmällä ilmaisulla: ”asettaa rajoituksia” → rajoittaa; ”tehdä arvio” → arvioida; ”tuoda esiin” → esittää.
Substantiivityyliin liittyvät usein muun muassa sanat ”johtuen, ajatellen, riippuen, kohdalla, puitteissa, suhteen, toimesta”. Useimmiten tämän tyyppiset ilmaukset voi korvata jollakin lyhyemmällä ja konkreettisemmalla ilmaisulla, ja esimerkiksi pelkällä sijamuodolla:
Sosiaalipalvelut tulisi saada yhtenäisemmiksi koko maata ajatellen.
→ Sosiaalipalvelut tulisi yhtenäistää koko maassa.
Vanhusten kohdalla suositellaan lääkärintarkastusta.
→ Vanhuksille suositellaan lääkärintarkastusta.
→ Vanhuksia kehotetaan käymään lääkärissä.
Työyhteisö oli homogeeninen sivistystason suhteen
→ Työyhteisö oli sivistystasoltaan homogeeninen.
Talousjohdon taholta ilmoitettiin, että…
→ Talousjohto ilmoitti, että…
Täsmälliseen sananvalintaan kuuluu yksinkertaisuus ja mutkattomuus; tarkoitushakuinen keikarointi abstrakteilla ilmaisuilla tai lainasanoilla ei lisää tekstin arvoa. Mutkattomuutta palvelee myös turhien sanojen karsinta. Kannattaa esimerkiksi tarkistaa, sisältyykö omaan tekstiin muodikkaita ja kuluneita yhdyssanoja, joiden loppuosana on esim. -aste, -järjestelmä, -malli tai -prosessi. Näissä jo alkuosa yleensä ilmaisee, mistä on kysymys, joten loppuosan voi huoletta jättää pois:
osallistumisaste → osallistuminen; kypsymisprosessi → kypsyminen
Kirjoittajan on aiheellista tarkistaa, onko tekstissä kaavoittumia ja ajallemme ominaisia muotisanoja, jotka voi korvata täsmällisemmillä ja tuoreemmilla ilmaisuilla. Tällaiset suosikkisanat eivät ole sinänsä vääriä, mutta jos niitä esiintyy tekstissä kovin taajaan, ne kertovat kielen ja ajattelun köyhtymisestä tai merkityksen laajenemisesta epätarkaksi:
avata -> selittää, kuvailla tai määritellä
edesauttaa → edistää;
jatkossa → edelleenkin, myöhemmin, tuonnempana, vastaisuudessa
kokea jonakin → pitää jonakin
myötä → mukana, vuoksi, johdosta
peräänkuuluttaa → kaivata, toivoa, haluta, vaatia julkisesti
Eri ammattialat ja tieteet tarvitsevat erityissanastoa, termejä. Arkikieli voi olla jossain määrin monimielistä, mutta varsinkin tieteellisessä tekstissä on tarpeen käyttää tarkkoja oppisanoja silloin, kun asiayhteys sitä vaatii. Termit ovat olennainen osa tieteen kieltä ja niiden takana olevien käsitteiden vankka tuntemus on osa ammattitaitoa. Jos kuitenkin ajatus on mahdollista ilmaista täsmällisesti ja selkeästi ilman runsasta oppisanojen käyttöä, sanoma ehkä ymmärretään paremmin, laajemmalti ja pitempään.
Jos kirjoittaja käyttää harvinaista ammattisanaa, tulee varmistua siitä, että sen merkitys käy lukijalle selväksi. On hyvä määritellä sulkeissa sanan alkuperä, mainita esimerkki ja antaa mahdollisesti vastakohta. Jos tietää, että sanaa käytetään useassa merkityksessä, tästä on huomautettava ja kerrottava, missä merkityksessä sitä itse käyttää ja miksi.